Fasaanin päivät

On perjantaiaamu. Istun tietokoneella ja panikoin. Tentin alkuun on aikaa 22 minuuttia.

Olen kateellinen sisäpihan fasaanille. Tällä hetkellä se yrittää vielä vedellä hirsiä tuossa noin kahden metrin päässä minusta. Sen toinen jalka on ylhäällä ja pää käännetty noin 180 astetta - tuollaisessa asennossakin seisomisen täytyy olla mukavampaa kuin kevään suurimman tentin odottaminen. Voisin vaihtaa fasun kanssa paikkaa koska vaan. Se voi hyvällä omalla tunnolla seisoskella pihalla, eikä sen tarvitse tietää mitään kulmaliikemäärien spinkvanttilukujen kytkeytymisestä.

Olen kateellinen myös muille ihimisille. Minkä ihmeen takia toiset saavat syntymälahjanaan tällaiset stressigeenit ja toiset muistuttuvat kuin luonnostaan viilipyttyfasaaneja? Mitä hyötyä on evolutiivisesti siitä, että suhtautuu tentteihin ja muihin elämän välttämättömyyksiin aivan liian vakavasti? Ehkä tässä on jotain huimaa pohjoista ulottuvuutta. Ehkä näiltä leveyksiltä ovat kuolleet sukupuuttoon kaikki ne, jotka eivät jo kesän ensimmäisenä päivänä tajua hamstrata ruokaa talvivarastoon.

Sanoinko, että fasaani voi ottaa elämän täysin rennosti? Ehei, kyllä sekin sentään jostain stressaa. Fasaanin naistilanne on nimittäin varsin kurja. Päivän mittaan, kun sen stressitasot nousevat, se saattaa alkaa jopa uhittelemaan ikkunalleni: Se hyppii sitä vasten ja kiekuu ja räpyttää siipiään kuin viimeisessä hengen hädässä. Niinä hetkinä olen jopa tyytyväinen siitä, että olen saanut fasaanin sijaan tämän jatko-opiskelijan osan. En mä nyt sentään haluaisi käyttää päiviäni taistelussa rakennusten ikkunoita vastaan tulevia elämänkumppaneita miellyttääkseni.