Wheeei!
Kerrankin työhuoneellani on elämää ennen yhdeksää maanantaiaamuna! Kauan kaivatut Hippi ja Punkkari ovat saapuneet kolooni! Kuuntelen Totoa ja jalkani tahtovat tanssia, mutta Pallo ja Boltsi vaan möksäävät. Ne ovat olleet mun päivien valot, ainoat, jotka lohduttavat, silloin kun kaksoisatsoyhdisteisiin ei synnykään hienoja pintahiloja, ainoat, jotka sanovat mulle huomenta ennen aamukymmentä...
Ja nyt mulla on myös Puppi ja Hinkkari.
Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka suhteet voivatkin olla niin monimutkaisia. Mikseivät kaikki vaan voisi edes yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa? Jos on maailman söpöin siili, on sitä edelleen myös silloin, vaikka samaan huoneeseen muuttaisi maailman söpöin punkkari.
Jään seuraamaan, millainen saippuadraama täällä kehittyy. Lupaan pitää teidätkin, rakkaat lukijani, kärryillä, jos jotain yllättävää tapahtuu!
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
torstai 7. toukokuuta 2009
Fasaanin päivät
On perjantaiaamu. Istun tietokoneella ja panikoin. Tentin alkuun on aikaa 22 minuuttia.
Olen kateellinen sisäpihan fasaanille. Tällä hetkellä se yrittää vielä vedellä hirsiä tuossa noin kahden metrin päässä minusta. Sen toinen jalka on ylhäällä ja pää käännetty noin 180 astetta - tuollaisessa asennossakin seisomisen täytyy olla mukavampaa kuin kevään suurimman tentin odottaminen. Voisin vaihtaa fasun kanssa paikkaa koska vaan. Se voi hyvällä omalla tunnolla seisoskella pihalla, eikä sen tarvitse tietää mitään kulmaliikemäärien spinkvanttilukujen kytkeytymisestä.
Olen kateellinen myös muille ihimisille. Minkä ihmeen takia toiset saavat syntymälahjanaan tällaiset stressigeenit ja toiset muistuttuvat kuin luonnostaan viilipyttyfasaaneja? Mitä hyötyä on evolutiivisesti siitä, että suhtautuu tentteihin ja muihin elämän välttämättömyyksiin aivan liian vakavasti? Ehkä tässä on jotain huimaa pohjoista ulottuvuutta. Ehkä näiltä leveyksiltä ovat kuolleet sukupuuttoon kaikki ne, jotka eivät jo kesän ensimmäisenä päivänä tajua hamstrata ruokaa talvivarastoon.
Sanoinko, että fasaani voi ottaa elämän täysin rennosti? Ehei, kyllä sekin sentään jostain stressaa. Fasaanin naistilanne on nimittäin varsin kurja. Päivän mittaan, kun sen stressitasot nousevat, se saattaa alkaa jopa uhittelemaan ikkunalleni: Se hyppii sitä vasten ja kiekuu ja räpyttää siipiään kuin viimeisessä hengen hädässä. Niinä hetkinä olen jopa tyytyväinen siitä, että olen saanut fasaanin sijaan tämän jatko-opiskelijan osan. En mä nyt sentään haluaisi käyttää päiviäni taistelussa rakennusten ikkunoita vastaan tulevia elämänkumppaneita miellyttääkseni.
Olen kateellinen sisäpihan fasaanille. Tällä hetkellä se yrittää vielä vedellä hirsiä tuossa noin kahden metrin päässä minusta. Sen toinen jalka on ylhäällä ja pää käännetty noin 180 astetta - tuollaisessa asennossakin seisomisen täytyy olla mukavampaa kuin kevään suurimman tentin odottaminen. Voisin vaihtaa fasun kanssa paikkaa koska vaan. Se voi hyvällä omalla tunnolla seisoskella pihalla, eikä sen tarvitse tietää mitään kulmaliikemäärien spinkvanttilukujen kytkeytymisestä.
Olen kateellinen myös muille ihimisille. Minkä ihmeen takia toiset saavat syntymälahjanaan tällaiset stressigeenit ja toiset muistuttuvat kuin luonnostaan viilipyttyfasaaneja? Mitä hyötyä on evolutiivisesti siitä, että suhtautuu tentteihin ja muihin elämän välttämättömyyksiin aivan liian vakavasti? Ehkä tässä on jotain huimaa pohjoista ulottuvuutta. Ehkä näiltä leveyksiltä ovat kuolleet sukupuuttoon kaikki ne, jotka eivät jo kesän ensimmäisenä päivänä tajua hamstrata ruokaa talvivarastoon.
Sanoinko, että fasaani voi ottaa elämän täysin rennosti? Ehei, kyllä sekin sentään jostain stressaa. Fasaanin naistilanne on nimittäin varsin kurja. Päivän mittaan, kun sen stressitasot nousevat, se saattaa alkaa jopa uhittelemaan ikkunalleni: Se hyppii sitä vasten ja kiekuu ja räpyttää siipiään kuin viimeisessä hengen hädässä. Niinä hetkinä olen jopa tyytyväinen siitä, että olen saanut fasaanin sijaan tämän jatko-opiskelijan osan. En mä nyt sentään haluaisi käyttää päiviäni taistelussa rakennusten ikkunoita vastaan tulevia elämänkumppaneita miellyttääkseni.
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Seinistä
Mun on tehnyt jo useamman päivän mieli kirjoittaa jatko-opintojeni ehkä pysyvimmästä elementistä, tuosta valkoisesta betoniseinästä, joka tälläkin hetkellä katselee mua oikealta puoleltani 95 sentin päästä.
Tuntuu siltä, että kaikki muu on tässä elämässä epävarmaa: En tiedä, saanko ikinä sellaisia tuloksia, mistä voi kirjoittaa julkaisuja edes Kvanttiin. En edes tiedä, onko minulla enää tänä iltana ystäviä. Mutta onneksi ainakin seinään voin näillä seismisesti kohtuu vakailla alueilla luottaa.
Seinässä on myös paljon symboliikkaa: Monta neliömetriä puhdasta valkoisuutta, ei edes vanhoja sinitarranjälkiä missään. En voi olla vertaamatta sitä tabula rasaan... vaikka se onkin klassista, naiivia ja pateettistakin. Mutta niin on tämä meikäläisenkin elämä. Ainakin naiivia ja pateettista.
Toinen viittaus, mikä massiivisesta seinästä tulee mieleen, on seinien nouseminen pystyyn. Olen kuullut monta tarinaa siitä, kuinka jatko-opintojen motivaatiokäyrä on tyypillisesti U:n muotoinen. Eli jos tilastoihin on luottamasti, on edessä ainakin pari vuotta pään hakkaamista seinään, ennen kuin pohja on saavutettu. Olethan minulle armollinen, seinäni? Ollaanhan kavereita, jooko? Älä lyö minua sitten kovempaa, kuin minä sinua? Äläkä ole minulle ankarampi, kuin on tarvis!
Minun tekisi usein mieli haastatella sinua, mutta sinä vaan katsot minua kylmänä ja kovana. Mietin usein, mitä kaikkea mahdatkaan muistaa niitten ihmisten tarinoista, jotka ovat istuneet tässä ennen minua. Me olemme tunteneet toisemme vasta parin kuukauden ajan, mutta nyt jo olet saanut kuunnella tilityksiäni siitä, kuinka pahan porvariselta kuulostavat yhdistelmä "diplomi-insinööri" ja oma nimeni sekä siitä, miltä tuntuu silloin, kun työkaverisi ovat onnistuneet jälleen kerran tunkemaan kilon jauhoja suuhuni maailmaa syleileville kommenteillaan.
Tuntuu siltä, että kaikki muu on tässä elämässä epävarmaa: En tiedä, saanko ikinä sellaisia tuloksia, mistä voi kirjoittaa julkaisuja edes Kvanttiin. En edes tiedä, onko minulla enää tänä iltana ystäviä. Mutta onneksi ainakin seinään voin näillä seismisesti kohtuu vakailla alueilla luottaa.
Seinässä on myös paljon symboliikkaa: Monta neliömetriä puhdasta valkoisuutta, ei edes vanhoja sinitarranjälkiä missään. En voi olla vertaamatta sitä tabula rasaan... vaikka se onkin klassista, naiivia ja pateettistakin. Mutta niin on tämä meikäläisenkin elämä. Ainakin naiivia ja pateettista.
Toinen viittaus, mikä massiivisesta seinästä tulee mieleen, on seinien nouseminen pystyyn. Olen kuullut monta tarinaa siitä, kuinka jatko-opintojen motivaatiokäyrä on tyypillisesti U:n muotoinen. Eli jos tilastoihin on luottamasti, on edessä ainakin pari vuotta pään hakkaamista seinään, ennen kuin pohja on saavutettu. Olethan minulle armollinen, seinäni? Ollaanhan kavereita, jooko? Älä lyö minua sitten kovempaa, kuin minä sinua? Äläkä ole minulle ankarampi, kuin on tarvis!
Minun tekisi usein mieli haastatella sinua, mutta sinä vaan katsot minua kylmänä ja kovana. Mietin usein, mitä kaikkea mahdatkaan muistaa niitten ihmisten tarinoista, jotka ovat istuneet tässä ennen minua. Me olemme tunteneet toisemme vasta parin kuukauden ajan, mutta nyt jo olet saanut kuunnella tilityksiäni siitä, kuinka pahan porvariselta kuulostavat yhdistelmä "diplomi-insinööri" ja oma nimeni sekä siitä, miltä tuntuu silloin, kun työkaverisi ovat onnistuneet jälleen kerran tunkemaan kilon jauhoja suuhuni maailmaa syleileville kommenteillaan.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
