Seinistä

Mun on tehnyt jo useamman päivän mieli kirjoittaa jatko-opintojeni ehkä pysyvimmästä elementistä, tuosta valkoisesta betoniseinästä, joka tälläkin hetkellä katselee mua oikealta puoleltani 95 sentin päästä.

Tuntuu siltä, että kaikki muu on tässä elämässä epävarmaa: En tiedä, saanko ikinä sellaisia tuloksia, mistä voi kirjoittaa julkaisuja edes Kvanttiin. En edes tiedä, onko minulla enää tänä iltana ystäviä. Mutta onneksi ainakin seinään voin näillä seismisesti kohtuu vakailla alueilla luottaa.

Seinässä on myös paljon symboliikkaa: Monta neliömetriä puhdasta valkoisuutta, ei edes vanhoja sinitarranjälkiä missään. En voi olla vertaamatta sitä tabula rasaan... vaikka se onkin klassista, naiivia ja pateettistakin. Mutta niin on tämä meikäläisenkin elämä. Ainakin naiivia ja pateettista.

Toinen viittaus, mikä massiivisesta seinästä tulee mieleen, on seinien nouseminen pystyyn. Olen kuullut monta tarinaa siitä, kuinka jatko-opintojen motivaatiokäyrä on tyypillisesti U:n muotoinen. Eli jos tilastoihin on luottamasti, on edessä ainakin pari vuotta pään hakkaamista seinään, ennen kuin pohja on saavutettu. Olethan minulle armollinen, seinäni? Ollaanhan kavereita, jooko? Älä lyö minua sitten kovempaa, kuin minä sinua? Äläkä ole minulle ankarampi, kuin on tarvis!

Minun tekisi usein mieli haastatella sinua, mutta sinä vaan katsot minua kylmänä ja kovana. Mietin usein, mitä kaikkea mahdatkaan muistaa niitten ihmisten tarinoista, jotka ovat istuneet tässä ennen minua. Me olemme tunteneet toisemme vasta parin kuukauden ajan, mutta nyt jo olet saanut kuunnella tilityksiäni siitä, kuinka pahan porvariselta kuulostavat yhdistelmä "diplomi-insinööri" ja oma nimeni sekä siitä, miltä tuntuu silloin, kun työkaverisi ovat onnistuneet jälleen kerran tunkemaan kilon jauhoja suuhuni maailmaa syleileville kommenteillaan.